Bussilla työmatkalla

Nyt kun taas on ollut oikein kunnollisia myrskyjä, viimeksi tämä Toini-myrsky, juolahti mieleeni eräs työmatka hirveessä myräkässä.

Olin Kaarinassa töissä ja kuljimme Jounin kanssa osittain samalla kyydillä. Yöllä oli alkanut pyryttää ja autossa oli kesärenkaat. Jouni lupasi käydä vaihtamassa talvirenkaat ja tulla mua hakemaan töistä. Sinä aamuna Jouni vei minut töihin.

Kiipesin ripeästi toimistoon sisälle. Tuuli alkoi jo riipiä hiuksia ja vaatteita. Koko päivän satoi märkää lunta ja alkoi tuulla toden teolla. Oli hauska katsella työhuoneen ikkunasta kun merellä pauhasi tuuli ja lunta tuli ryöppyinä.  

Iltapäivällä oli jo lunta siinä määrin, ettei huvittanut edes tupakalle lähteä. Kyyrötimme työkaverini kanssa työhuoneen ikkunassa ja vedettiin vaatteita enemmän päälle. Vanhan rakennuksen ikkunoista veti sietämättömästi. Meillä oli kylmä. Jouni soitti ja kertoi, että lunta oli todella paljon. Kadut olivat tukossa. Hän oli mennyt vaihtamaan renkaita ja oli ajaa kolarin. Renkaat oli kuitenkin vaihdettu. 

Mahdankohan lähteä kuitenkin bussilla kotiin, lupasin Jounille. Bussi kulki koulun vierestä ja ajattelin, että se nyt ei ole mikään ongelma. Bussi lähtisi hiukan vaille neljä. Laitoin tukevasti vaatteet päälle ja sateenvarjon mukaan.

Meninpä sitten pihalle. Tuuli riepotti heti sateenvarjon nurinniskoin. Kahlasin lumessa bussipysäkille. Siellä oli eräs oppilas myös odottamassa bussia. Juteltiin hetken aikaa. Sitten alkoi tuuli olla jo niin kylmää, että se jähmetti suumme puhua. Aloimme olla jo ihan märkiä. Bussi tuli puoli tuntia myöhässä, juuri kun ajattelimme, että se ei tulisikaan. Kompuroitiin tönkkönä sisälle. Maksoin ja menin istumaan. Bussi kierteli pitkin katuja. Minusta alkoi jo tuntua, etten tiennyt ollenkaan missä olin. Sitten bussi sujahti Kaarinan keskustaan. Lisää ihmisiä tuli bussiin. No, ainakin tämä menee johonkin, ajattelin.

Istuskelin ajatuksissani kosteassa bussissa. Ihmisiä tuli ja meni. Tuuletin puhalsi kuumaa ilmaa. Lopulta saavuttiin kauppatorille. Kysyin kuljettajalta mistä laiturista lähtisi bussi länsipuolelle. Kuljettaja kertoi, että laiturista yksi. Siirryin kiltisti ulos muiden matkustajien kanssa. Siinä minä sitten rämmin pysäkille nro yksi.  Siellä oli katos täynnä odottelevia ihmisiä. Busseja tuli ja meni, mutta ei ollenkaan sitä bussia, jolla minun oli määrä päästä kotiin. Lopulta nousin erääseen bussiin ja kysyin kuljettajalta, että mistä paikasta lähtisi minun bussini.

- Se lähtee laiturista kymmenen, kuljettaja sanoi. Kiristelin hampaitani.

- Minulle kerrottiin laiturista yksi, sanoin harmistuneena.

- Ne on muuttunut tän remontin takia, kuljettaja sanoi.

Siirryin takaisin ulos bussista ja kahlasin loskaisella torilla laiturille kymmenen. Kengät olivat jo litimärät ja tukka riippui märkänä silmillä. Sateenvarjon käyttö ei tullut enää mielenviereenkään. Menin taas katoksen alle odottelemaan bussia. Tosin siellä oli tungosta niin, että jokaisen hengenhajukin tuntui nenässä. Lopulta bussi kaartoi laiturille kymmenen.

- Meneekö tämä länsiosaan, kyselin.

- Ei kun seuraava on tulossa, se menee, kuljettaja sanoi.

Nyt alkoi jo elo tuntua todella epätoivoiselta. Matka oli kestänyt jo toista tuntia. Palasin laiturille ja yritin päästä katokseen. Se oli niin täynnä, että jos olisin halunnut katoksen alle, olisi pitänyt ampua muutama ihminen. Puolen tunnin odottelun jälkeen tuli taas bussi laiturille. Kapusin sisään ja tiedusteli mihin bussi on menossa. Onneksi oli oikea bussi.

- Pääsenkö tällä samalla lipulla, näytin.

- Voi hyvänen aika, tyttö, kyllä sun pitää maksaa vielä lisää, kuljettaja totesi.

Tunsin itseni idiootiksi, maksoin vielä neljä euroa lisää ja menin istumaan. Ihmiset olivat märkiä ja bussin lämpötila lähenteli saunan lämpötilaa. Kosteat vaatteet haisivat lampaille ja minulla oli surkea olo.

Päätepysäkki läheni ja soitin kelloa. Kapusin ulos todetakseni, että sade ja myrsky olivat entisellään. Lampsin märissä kengissä loskaisen parkkipaikan läpi kotiin. Soitin ovikelloa, koska avainten kaivaminen olisi vaatinut ylivoimaisia voimia. Jouni tuli kotvan ajan kuluttua avaamaan. Minä lyyhistyin eteisen jakkaralle ja purskahdin itkuun pelkästä raivosta. Tämän jälkeen en työmatkaa mennyt bussilla, satoi tai paistoi

Joulu on jouluttu

Meidän joulumme sujui rauhallisesti. Joulukuusi toki oli ja nauratti kun osa kuusesta on Hauholta ja osa Luhalahdelta. En siitä nyt tuon parempaa kuvaa saanut.

Uuden vuoden aattona olikin sitten pitkästä aikaa hulluja ihmisiä liikkeellä. Meidän kadulla ampuivat hirveitä rakettejaan. Yksikin lähti maata pitkin ja, jos ei olisi muuttanut suuntaa, se olisi ollut meidän parvekkeella. Jouni sitten huusi niille, että menkää muualle paukutteleen. Kun meillä on isot parkkipaikat, niin autoihinkin olisi voinut tulla vaurioita.

Ja nyt sitten arkea on kestänyt kolme viikkoa. Mitäs nyt sitten on tllut tehtyä. Ei kyllä mitään valmista. Puolitiessä ovat maalaus-, hiomis- ja tuunaushommat. Kun parvekkeella täytyy tehdä ja ilmat on olleet mitä on, niin tottakai kaikki on kesken. Vesi ja myrsky kastelee aina mun ”maalauslaatikon” ja sitten tulee pakkasta eikä pakkasella saa maalia hyvin tarttumaan.

Kyllä mä pari taulua sain valmiiksi ja yhden härpäkkeen joka on edelleen kesken.

Tämä ressukka nyt odottaa idistä

Ei aika ole tullut ollenkaan pitkäksi. Suunnitelmia on pyörinyt paljon päässä. Ja olen ahkerasti käynyt nettikauppaa Facen ryhmissä. Vanhoja vaatteitani (jotka ovat mulle pieneksi jääneet) olen myynyt ja hyvin on ostettukin. Näillä ylimääräisillä tienesteillä ostan kotiin kaikkea kivaa. Tänään kävin kiivaan huutokaupan eräästä esineestä, josta kerron myöhemmin.

Tämä selkäkipu mulla meinaa käydä hermojen päälle. Siitä taitaa olla jo vuosi kun kävin Ruonosmäen terveysasemalla valittamassa outoa selkäkipua, joka välillä kellistää mut sängyn pohjalle. Tai oikeammin tuoliin istumaan. Se on asento, jossa vielä voin olla. Onneksi kuitenkin näin, sillä voin kyllä neuloa, mutta virkkaaminen sattuu ranteisiin. Taisin käydä neljä kertaa Runosmäessä ja viimeisenä kertana oikein purskahdin itkuun, kun mitään ei tehdä. Tunsin patin selässä juuri siinä kipuilevassa kohdassa. Mutta lääkärit sanoi vain, että vaaraton rasvakasvain. Yritin vain tingata, että mikä siellä särkee. Ei mulle kerrottu. Enhän sille sitten mitään voinut.

Onneksi kävin oman endokrinologin luona joulun jälkeen ja mainitsin hänelle tuosta selkäsärystä. Lassi Nelimarkka (lääkärini) vihastui, oikein näin sen. Sanoi, että kasvain on niin iso, että se pitää leikata leikkaussalolosuhteissa ekä tähän nyt lääkkeet ja selittelyt auta. Hän kirjoitti sitten lähetteen sairaalaan. Nyt on kutsu tullut kirurgille. Jospa se nyt selviäisi.

Ensi viikko mulla on ns. vapaa viikko, ettei ole mihinkään menoa. Täytyisi järjestelemällisesti tehdä se, mitä on aikonut tehdä eikä poukkoilla asiasta toiseen. Ystävänpäiväkortit ovat nyt ajankohtaisia.

Tuostapa tuli mieleen, että olen löytänyt paljon ”uusia” sukulaisia. Kaksi serkkuani perusti Facebook – ryhmän äidin puoleisille sukulaisille. Monta kivaa kuvaa ja juttua on jo naurettu yhdessä. Joskus kun vielä pidettäisiin vaikka joku sukukokous, niin sehän olisi vasta kivaa.

Kiitos Tuksu ja Kaarina