Nykyisin on todella
vaikea päästä terveysasemalle ja harmittaa niin paljon, ettei ihan pienistä
vaivoista viitsi edes yrittää. Kerron nyt tarinan kun vielä töissä ollessani
jouduin turvautumaan päivystyksen apuun. Olen aina sanonut, että mun ajatus kulkee
nopeemmin kuin jalat suostuu totteleen. Mutta silloin sain hupia pelkästään
tarkkailemalla ihmisiä.
Heti
ulkorapuilla se tapahtui. Liukastuin portaissa ja lensin kylki edellä pihalle.
- Voi nyt perkele, manasin ja vilkaisin näkikö
kukaan. Onneksi kukaan ei ollut lähettyvillä. Nilkkaan sattui ja lähdin ontuen
kulkemaan. Jalka piti juuri ja juuri kun hitaasti käveli.
Nilkka kiukutteli koko päivän. Iltapäivällä
nilkka oli niin turvonnut, ettei kenkä mahtunut jalkaan. Päätin lähteä
terveyskeskuksen päivystykseen.
Kampesin
itseni autoon. Toisessa jalassa piti pitää sisätohvelia. Juuri ja juuri sain
kaasua painettua. Hissukseen ajelin kohti keskustaa. Tietenkin perään tunki
joku kiireinen.
- No, mene nyt pirulauta ohi, manasin.
Lujempaan
vauhtiin en uskaltanut kiihdyttää. Jos vaikka pitäisi painaa jarrua, tiedä
miten jalka siihen suhtautuisi. Peräkkäin köröteltiin kaupunkiin. Onneksi oli
käännyttävä terveyskeskukseen ja pääsin eroon perässä roikkujasta.
Parkkeerasin
autoni ja könköttelin sisään.
- Onpa täällä väkeä, ajattelin.
Menin
ilmoittautumisluukulle ja esitin asiani.
- Tässä on nyt yksitoista jonossa ennen sinua,
vastaanottoavustaja kertoi ja antoi jonotuslapun.
- Ei auta, odotettava on, sanoin ja onnuin
istumaan sohvalle.
En ollut milloinkaan ennen käynyt
terveyskeskuksen päivystyksessä. Seurasin mielenkiinnolla ihmisiä. Romanit
olivat tulleet koko suku pitämään seuraa sairaalle omaiselleen. Ihmiset olivat
nuhaisia ja yskäisiä. Jotkut näyttivät siltä, ettei heitä mikään vaivaisi.
Jonotuslippuautomaatilla
alkoi mielenkiintoinen tilanne. Ihmisiä tuli sisään ja he painoivat
jonotusnumeroa. Mitään ei tapahtunut. Taas tuli lisää ihmisiä, he painoivat
jonotusnumeroa. Vieläkään ei mitään tapahtunut. Jotkut painoivat varmuuden
vuoksi nappia useamman kerran. Kun ihmiset olivat aikansa painelleet nappia,
joku keksi sanoa ohi kävelevälle hoitajalle, että
- Hei tää systeemi ei varmaan toimi.
- Olisikohan siitä sitten nauha lopussa,
epäuskoisen näköinen hoitaja sanoi ja kiirehti eteenpäin.
Lisää
ihmisiä tuli ja jokainen painoi nappia. Sitten joku vanhempi mies sai
tarpeekseen, otti ohikulkevaa hoitajaa käsipuolesta ja sanoi
- Tää automaatti ei toimi.
- Pitää ilmoittaa siitä vastaanottoon, hoitaja
sanoi koppavasti.
Mies meni
luukulle ja ilmoitti asiasta. Virkailija nousi ikävystyneenä tuoliltaan, meni
takahuoneeseen ja tuli kohta takaisin numerorullan kanssa. Hän meni automaatin
luo, avasi sen ja asetti uuden rullan koneeseen. Sitten alkoi lappuja tulla.
Niitä tuli ja tuli taukoamattomana ryöppynä. Minulla oli naurussa pitelemistä. Hihittelin
itsekseni.
- Miksei kukaan tullut aiemmin sanomaan,
virkailija tiuskaisi, nyt on koko systeemi sekaisin.
Ihmiset katselivat
epätietoisen näköisinä toisiaan. Tyrskin jo hihaani, tämähän on hauskaa.
Olin jo lukenut kaikki lähelläni olevat
akkain lehdet ja ikävystyin. Katsoin kelloa. Jo kaksi tuntia oli kulunut.
Lapsipotilaat pääsivät jonon ohitse. Kyllä sen ymmärtää, pienen lapsen kanssa
oli hankalaa odottaa monta tuntia.
Sitten
marssi kaksi poliisia välissään nuorehko mies. He koputtivat lääkärin oveen ja
menivät sisään. Ilmeisesti rattijuoppo, ajattelin.
Jalkani oli
turvonnut jo muodottomaksi. Lisäksi sitä alkoi särkeäkin kiusallisesti.
Pissahätäkin alkoi tulla, mutta miten tästä nyt pääsee mihinkään. Nostin kipeän
jalkani penkille. Viereiselle penkille tuli nuori nainen ja mies. Heti alkoi
sellainen kuherrus ja pusuttelu. Kohta he olivat jo puoliksi makuuasennossa.
Muutkin ihmiset alkoivat jo katsella heitä. Olin hiukan kiusaantunut. Onneksi
he puhuivat jotain kroatiaa tai muuta käsittämätöntä kieltä, ettei tarvinnut
ymmärtää sanallisesta kuhertelusta mitään. Piilouduin jo luetun lehden taakse.
Samassa
lääkäri kutsui sisään. En voinut ollenkaan astua jalallani vaan konkkasin
yhdellä jalalla sisään. Nuoripari lopetti kuhertelun ja katsoi ihmeissään. Mulkaisin
heitä paheksuvasti.
Lääkäri
kokeili jalkaa.
- Ei ole ilmeisesti murtunut, mutta tuota
sinisyyttä on kuitenkin sen verran, että pitää kuvata, lääkäri ilmoitti.
Sitten hän
kutsui hoitajan tuomaan pyörätuolin. Kysyin, että ehdinkö käydä vessassa.
- Kunhan nopeesti käyt, hoitaja sanoi.
Minut
kärrättiin röntgeniin ja siellä vessaan. Taivas varjelkoon, mikä helpotus.
Kuvauksen jälkeen rullattiin taas takaisin odotussaliin. Siellä oli väki
vähentynyt. Nuoripari oli saanut ilmeisesti vaivansa hoidettua kun heitä ei
enää näkynyt. Romanisuku oli poissa. Pääsinkin suoraan vastaanottohuoneeseen.
- Laitetaan tähän tukeva side ja sitten vain
lepoa. Murtumaa ei ollut, lääkäri sanoi. Ja sitten näiden sauvojen turvassa
kävelet kolme päivää ja pikkuhiljaa saa varata jalalle.
Kaikki oli
selvää alle viidessätoista minuutissa. Paitsi että odotus oli kestänyt neljä ja
puoli tuntia.
